One-track mind like mine

Jatkan suomeksi, lähinnä koska tilaisuudet puhua ja ylipäänsä tuottaa suomea on niin harvassa nykyään että on alkanut tuntua oudolta puhua ja kirjoittaa sitä.

D:n kaveri on käymässä Norjasta ja se on merkinnyt lähinnä ravaamista yöelämässä, roskaruokaa ja South Parkia, mikä kuulostaa hyvinkin mielekkäältä ajanvietteeltä. (En muuten varmaan koskaan oikeasti tajunnut, kuinka helvetin nerokas sarja South Park on, ennen tätä siis.)
Olen onnistunut löytämään porukkaa joka on samaa ikäluokkaa tai mua vanhempaa ja henkisesti samalla teinitasolla. Salaisuus on ehkä sukupuolessa, en käytännössä tunne täältä ketään naispuolista, mikä on johtamassa/johtanut siihen että mun ajatukset alkaa kulkea perinteisillä miesten suosimilla radoilla. Sen perusteet oli jo olemassa mutta nyttemmin ilmiö on vain voimistunut. Mä vaan viihdyn näiden kanssa paremmin: ei mitään turhaa draamaa, vinkumista, selkäänpuukotusta - ja nörtit vaan on aina parempia kuin kaikki muut. Erityisesti nörtit joilla on parta tai James Hetfield -tyylinen combo.

    Lisäksi olen oppinut, että miehen sukupuolielin on universaalisti erittäin hauska asia ja vitsien lähde, miesten keskuudessa siis. Tästä syystä myös homovitsit ja homoteema ylipäänsä on niin hauskaa. Olen yrittänyt selvittää syytä, mutta "se vaan on hauskaa", olen kuullut nyt kolmelta eri henkilöltä eilen. Henkilöt eivät siis ole millään lailla hillbilly white trash -kategoriassa vaan erittäin fiksuja ja hauskoja, mutta kun se menee penisosastolle, se vaan menee. Olen siis jo aiemmin törmännyt tähän ilmiöön, ihmetellyt sitä mutta en vieläkään ole saanut kunnon selvennystä.

Toissapäivänä tuli D:n kanssa 2 kuukautta täyteen. 2 kuukautta kuulostaa kovin lyhyeltä; musta tuntuu että olisin aina tuntenut sen, tuskin kenenkään kanssa on kertynyt näin paljon inside-läppää näin lyhyessä ajassa. Lainatakseni kaveriamme eiliseltä: "I didn't feel like the third wheel, I felt like the seventh wheel".

Usein ihmiset alkaa muistuttaa toisiaan sitä enemmän mitä enemmän aikaa yhdessä vietetään, musta on jotenkin tuntunut alusta alkaen siltä että jollain mystisellä tavalla D on harvinaisen samanlainen kuin mä ja 2 kuukautta josta nyt 1,5 kk virallista yhdessäasumista on aiheuttanut saman ilmiön potenssiin n.

    Olen asunut mitä erilaisimpien ihmisten kanssa yhdessä, ja miltei aina on alkanut vituttaa viimeistään kahden viikon kuluttua muiden tavat, eriävät siisteyskäsitykset, nalkutus, neuroosit, yleinen vaivaantunut ilmapiiri. Nyt olen viettänyt näiden kanssa melkein kaiken aikani käytännössä reilut 2 kuukautta eikä vieläkään vituta. Noin kymmenestä eri asumisjärjestelystä joita on tullut kokeiltua, tää on osoittautunut toimivimmaksi. Ihmeellistä varsinkin se, että mulla ei ole nyt omaa huonetta tai mitään omaa tilaa tai juurikaan omaa aikaa olla yksin, mikä oli mulle aina ennen kaiken A ja O. Nyt en edes tajua kaivata sitä.

Oon aina ollu salaisesti sitä mieltä että olisin loistava tyttöystävä, mitä nyt en kokkaa enkä pahemmin siivoa. Sen sijaan en valita sotkusta (olisikin ehkä tekopyhyyden huippu), wrestlingin katsomisesta vaikka en todellakaan ymmärrä mikä siinä viehättää; videopelaamisen ja pornon ymmärrän hienosti vaikka jälkimmäinen nyt ei mikään suuri topic olekaan ollut; tuen täysin roskaruokaa ja viihteen katsomista löhöten.
Täällä ei muuten ole ollenkaan niin paskaista kuin ylläolevasta ehkä tekee mieli päätellä.

On muuten yllättävän haastavaa löytää ihmisiä joilla on sama siisteyskäsitys. Useimmat on joko neuroottisia tai semineuroottisia levällään olevista kamppeista ja siinä tulee itselle vaikeat oltavat vaikkei itse kuuluisikaan siihen "ei ne lautaset ja ruuantähteet sieltä mihinkään katoa" -porukkaan. Nykyisen compatibilityn uskon johtuvan sukupuolesta, stereotyyppisesti mutta paikkansapitävästi. Täällä ei nalkutusta kuule, eikä itsekään tunne mitään tarvetta nalkuttaa. Perfection.